Kriitikko Lauri Meri kirjoitti taannoin Todellisuuden tutkimuskeskuksen Näkymättömästä valtakunnasta tavalla, joka näytti kritiikin alennustilan varsin osuvasti. Lukijana (ja kolleegoideni puolesta) närkästyneenä kirjoitin siihen vastineen. Vastinetta ei koskaan julkaistu. Kritiikin kritisoiminen lienee meillä edelleen tabu.
HS ARVIO 3.10.2008
Näkymättömän keisarin uudet vaatteet
Näkymättömän valtakunta. Todellisuuden tutkimuskeskuksen installaatioesitys Kiasmassa. ohjaus Julius Elo ja Tuomas Laitinen.
TEATTERI. Neljäs /teatteri.nyt esitystaidefestivaali alkoi Kiasmassa todella vaatimattomissa merkeissä. Esitystaiteen nimissä on totuttu kokemaan mitä tahansa, mutta nyt tekee mieli lausua vertaus keisarin uusista vaatteista.
Kulunut vertaus on paikallaan jo pelkästään tapahtuman sotilaallisen muodon takia. Esiintyjät hakevat yleisön jäsenet yksi kerrallaan väliseinillä jaettuun huoneeseen kokemaan jotain kahdenkeskistä. Sen jälkeen vuoroin silmälapuilla tai kuulosuojaimilla varustettu osallistuja palautetaan odotustilaan odottamaan seuraavaa noutajaa.
Pelisäännöt paljastuvat nopeasti, koska osallistuja pystyy havaitsemaan mitä muut tekevät seinämiensä takana. kokonaisuuden on mainittu olevan komiosainen, mutta sama marssi huoneen ja odotustilan välillä jatkuu loppuun asti.
Usko tarkoituksenmukaiseen rakenteeseen katoaa, kun kohtaamisten järjestyksen tajuaa heti alussa sattumanvaraiseksi.
Harva esiintyjistä tekee mitään kahdenkeskisen kohtaamisen eteen. Itse käytin tilaisuutta hyväkseni rentoutuakseni rasittavan päivä päätteeksi.
Ainoan kerran kun esitys todella haastoi minut tekemään jotakin, tosin kovin arveluttavin menetelmin, esiintyjä kuiskasi korvaani kehotuksen löysätä! Se siitä vuorovaikutuksesta.
Todellisuuden tutkimuskeskuksen sekä Näkymättömän valtakunnan nimissä voi ymmärrettävästi tehdä mitä tahansa –tai olla tekemättä. Epäilen kyllä vahvasti, antoiko tämänkertainen installaatio minkäänlaista todellista tutkimustietoa tekijöilleen.
Lauri Meri
————————————————————————————————————–
Mitä kritiikiltä voi vaatia?
Kriitikko Lauri Meri arvosteli Todellisuuden tutkimuskeskuksen esityksen Näkymättömän valtakunta (HS 3.10) tavalla, joka herättää joitain kysymyksiä siitä, mitä ymmärrämme kritiikillä, mitkä ovat kritiikin tehtävät tai mitä kritiikiltä/kriitikolta voi vaatia.
Meri kuvailee lyhyesti ja nuivasti omaa esityskokemustaan, jota hän pitää vaatimattomana. Meri mässäilee hetken omalla väsymyksellään ja toteaa, etteivät esiintyjät juurikaan tee mitään esityksessä tapahtuvien kohtaamisten eteen. Lukijalle tulee selväksi, ettei Meri ymmärrä esitystä, ei pysty tulkitsemaan sitä, eikä hän pidä siitä. Kriitikon ei toki tarvitsekaan pitää kokemastaan, mutta voisiko kuitenkin olettaa, että kriitikko tästä huolimatta, tai jopa entistä suuremmalla syyllä (velvollisuudesta lukijoita, ei tekijöitä, kohtaan), pyrkisi avaamaan esitystä yli oman torjuntansa?
Voisiko olettaa, että kriitikko pyrkisi ymmärtämään teosta sen omilla ehdoilla, ts. toimiko esitys suhteessa siihen, mitä se tavoitteli? Nyt Meren kirjoituksesta tulee olo, että Näkymättömän valtakunnan tekijöillä ei ollut mitään tavoitteita ja että he ehkä huvikseen tekivät jotain outoa yleisön ja kriitikon kiusaksi ja ajan tuhlaamiseksi.
Voisiko kritiikiltä siis vaatia, että se suhteuttaisi esityksen tekijöiden aiempiin töihin (sekä Elolla että Laitisella on historia tämän tyyppisten esitysten tekemisessä) tai pohtisi, miltä esitys näyttäytyy suhteessa eurooppalaisten tekijöiden samankaltaisiin intresseihin (esim. Felix Ruckert)? Olisiko liikaa vaadittu, että kriitikko tietäisi jotain siitä lajista (tässä: osallistavat esitykset) mitä hän on menossa kritisoimaan ja jakaisi sen myös lukijoidensa kanssa?
Meri epäilee, ettei esitys ole tuottanut tekijöilleen ”minkäänlaista todellista tutkimustietoa”. Jos hän olisi paneutunut asiaan, hän olisi ehkä katsonut TTK:n nettisivuilta mistä Elon ja Laitisen tutkimuksessa on kysymys, ja saattaisi olla asiasta toista mieltä.
Helsingin Sanomien kriitikko ei ole kuka tahansa. Hän on katsomisen ammattilainen, joka välittää kokemuksensa ja tietonsa yli miljoonalle lukijalle. Toki päivälehtikritiikeissä aikataulu on tiukka ja merkkimäärä on hyvin rajoitettu, muta voisiko silti olettaa, että kriitikolla olisi kritiikin perustyökalut hallinnassa ja jonkinlainen yleissivistys siitä, mistä nykyteatterissa ja esitystaiteessa on kyse?
Kritiikkiä pidetään edelleen jonkinlaisena taidepuheen lippulaivana. Meren kritiikkiä lukiessa voi vain pudistella päätään: tämäkö on suomalaisen taidepuheen taso?
Pilvi Porkola
Esitys-lehden päätoimittaja